torstai 9. huhtikuuta 2015

Silläkään ei ole väliä, onko niitä yksi vai kaksi

Blogimaailma (ja some muutenkin) vilisee tällä hetkellä yhdestä aiheesta, tai sanoisinko, että kahdesta. Tisseistä. Mä ensin ajattelin, että mun lusikkaa ei soppaan tarvita. Ja ajattelen vieläkin, kirjoittelen tämän nyt vaikka vain omaksi ilokseni. Mutta viimeyönä neljältä sain sellaisenkin inspiraation puuskan, että luin mielessäni kokonaisen blogitekstin. Enkä saa sitä mielestäni, ennen kuin sen julkaisen. Tästä tulee varmasti huonompi kuin olisi viimeyönä tullut, mutta kokeillaanpa..

Miksi? Oi miksi. Miksi tämä maailma on niin pinnallinen nykyään? 

Mä oon ajatellut, että se johtuu siitä, että koska pinnallisista asioista on helpompi puhua. On helpomaa puhua vaatteista, meikeistä tai siitä kuuluisan pyöreästä berberistä kuin niistä omista suurista haaveista, menneisyydestä tai vaikkapa vain arjen normaaleista asioista.
 Silti olen ajatellut, että oikeasti, siis ihan oikeastioikeasti, kaikille- ammatista, elämäntilanteesta, sairauksista, rikoksista tai mistä vain riippumatta-, merkitsee enemmän ja eniten, ne vaikeat, onnelliset, henkiset ja syvälliset asiat. En ainakaan uskonut, että jonkun ihmisen elämä koostuisi kokonaan niistä tisseistä. #tissigate
 Että ne tissit ovat kaikki kaikessa ja niiden ympärilleen elämänsä rakentaa. Että rintasyövän kohteeksi joutuessaan, vain sillä on merkitystä, että menettääkö tissinsä. Sairaus luultavasti on ihan fine, mutta ne tissit. Niitä ei saa menettää. Tai sillä ei ole väliä, kuinka paljon ne tissit kustantaa. Minun pienitissisenä naisena, pitäisi vaikkapa myydä itseni seiskalle, saadakseni ne kuuluisan isot daisarit. Kaikki keinothan ovat sallittuja, jotta en pakottaisi miestäni olemaan rinnallani. Siis eihän se vaan voi pysyä rinnallani, koska mulla ei oo tissejä.  Siis wut te fak. Are you serious?

Mun mielestä ehkä vielä hiukan pelottavampaa, jos tässä tapauksessa ei ollut pelkkä tyhmyys asialla, vaan asian esille ajoi provoaminen. Kuinka pelottavaa. Että tahallaan haluaa luoda itsestään tyhmän kuvan ja kuinka pelottavaa se, että tahallaan haluaa ajaa nuoria tyttöjä itsekriisin partaalle. Tahallaan haluaa saada nuoret tytöt haluamaan väkisin silikonit. Tahallaan haluaa saada nuorille olon, että ei varmasti riitä omana itsenään. Tahallaan haluaa tehdä maailmasta vielä hiukan pinnallisemman. Niin kuin se ei olisi sitä jo tarpeeksi. 
Mä en ole muuten ikinä ymmärtänyt sitä, että tytöt esittää poikien silmissä tyhmempää kuin onkaan. Siis onko poikien mielestä oikeasti tyhmyys ''siistimpää'' kuin järki? Epäilen suuresti. Mutta tyhmyyshän on niin hassua, niin kuin tässäkin tapauksessa vai mitä? Sarkasmi.


Minä TODELLAKIN ymmärrän sen, että KAIKKILLA on omat mieltymykset. Rakkauden, ruoan, harrastusten, omien ja muiden tissien suhteen. Mun mielestä on todellakin okei, olla sitä mieltä, että isot tissit on kivoja. Ja okei, olla sitä mieltä, että pienet tissit ovat kivoja. Kaikkien pitäisi kuitenkin tajuta se, että kaikki riittää omana itsenään. Kaikki on just hyviä sellaisina kuin on, ei ole väliä sillä tissien koolla. Sillä ei vain yksinkertaisesti ole oikeasti mitään väliä tässä maailmassa. Tietenkin itseään saa muokata OMASTA TAHDOSTA ITSENSÄ VUOKSI hiukan omasta mielestään paremmaksi, jos se vain on mahdollista helposti, kivuttomasti. Mutta älä missään nimessä, ikinä, muuta omia ulkoisia seikkojasi miellyttääksesi toista ihmistä enemmän. Sillä kaikki jolla elämässä on oikeasti väliä, on se sisin ja se mitä sydämestä löytyy. 
Surullista, jos joku oikeasti hankkii silikonitissit toisen ihmisen vuoksi. Sama pätee kaikkeen muuhunkin plastiikkakirurgiaan. Onneksi mulla on mies, joka tykkää musta tällaisena. Itseasiassa, oon monesti puhunut ehkä haluavani silikonit jossakin vaiheessa, mutta oma mies on  aina sitä vastaan ollut.

Surullista on myös haukkua kaikki erilaiset huonommaksi. Mielipiteitä saa olla, mutta se ei tarkoita sitä, että kaikki muut oman maun muotista poikkeavat ovat jätettä tai inhokkiruokaa. Se ei tarkoista sitä, että kaikki miehet pitäisivät samoista asioista, jos jollakulla on ollut mies, jolle ei ole kelvannut kuin silikonit rinnallaan. Se kertoo jo aika paljon itseluottamuksesta jos kaikki erilaiset pitää saada haukkua pystyyn.
 Maisa Torpalta haluaisin kysyä vain yhden kysymyksen: Olisiko maailma parempi paikka, jos kaikilla naisilla olisi silikonitissit (jos naisen omat luomutissit eivät ole sinun mielestäsi, Maisa, riittävän isot)

Mulla on ollut aina huono itsetunto. Mulle tehtiin jo ala-asteella hyvin selväksi se, että en ollut muiden silmissä riittävän hyvä. Tämä vain koska en ollut yhtä tikkulaiha kuin muut luokan tytöt. Tytöt eivät ole ikinä ottaneet mua joukkoonsa sen takia kun en ole sopinut muottiin. Mutta onneksi olen sopinut aina poikien kaveriksi.
 Vaikka ala-asteelta asti olen ollut aina luokan parhaimmistoa arvosanojen puolesta, niin aina mulla on ollut olo, että en riitä sellaisena kuin olen. Mä oikeasti muistan mun ihkaomia ajatuksia hyvinkin yksityiskohtaisesti ala-asteelta asti. Silloin jo yritin keskittyä siihen sisimpään, yritin olla välittämättä ulkoisesta habituksesta ja siitä, miltä näytän muiden silmissä. 

Kaikki ulkonäkökritiikki mitä olen antanut, olen antanut vain itselleni. Mulle ei ole ollut ikinä väliä sillä, miltä muut näyttävät. En ole ikinä ajatellut, että joku on toistaan parempi, koska hänellä on isommat tissit tai pidemmät hiukset. 

Kuten tuossa jo mainitsinkin, niin mä itse olen ollut hyvin epävarma omassa kehossani, aina. Mulla on pienet tissit, enkä sille asialle voi mitään. En tiedä olisiko niiden kasvuun auttanut jokin porkkanansyönti tai muu jibbo pienempänä, mutta eipä kiinnosta sekään asia. Mun tissit ovat saaneet osansa -30 kg painonpudotuksesta ja sen jälkeen kahdesta raskaudesta. Mutta mielestäni mulla on ihan kauniit pienet tissit, ei mitkään tyhjät lapaset tai roikkutissit. Mutta pienet ovat silti. 
Oon siis myöskin aina häpeillyt omia tissejäni. Se ei johdu siitä, että itse ajattelisin pienirintaisuuden olevan väärin, vaan siitä, että en silloin ala-asteellakaan kelvannut sellaisena kuin olin. Mua ei olla varmaan ikinä haukuttu tyhmäksi tai kylmäksi, mua on aina haukuttu läskiksi ja rumaksi. Eikö jo se kerro ihmisestä jotakin? Ennemmin olen ruma ja läski, kuin kusipää ja kylmä.

Kukaan (niistä ihmisistä, jotka ovat ne saaneet nähdä) ei ole silti IKINÄ haukkunut mun pikkuruisia tissejä. Päinvastoin, niitä on aina kehuttu ja paljon. En osaa vieläkään ottaa niistä kehuja vastaan. Mutta nyt osaan. Siis ihan vain Maisa Torpan tekstin ansiosta. 
En tiedä, olenko iloinen siitä, että minun tapaamani pojat ja miehet eivät ole vaatineet minua ikinä ottamaan silareita ja ovat olleet tyytyväisiä minuun tällaisena, vai olenko iloinen siitä, että voin käsi sydämellä sanoa, että mulle ei ole mitään väliä tissien koolla, ja mulla on hyvät tissit juuri sellaisina kuin ovat. Niin kuin on kaikilla muillakin! Oli ne sitten isot, pienet, roikkuvat, pitkät, kapeat, ohuet, löysät. Ne ovat juuri riittävän hyvät, sillä oikeasti niillä ei ole mitään väliä koko maailmankaikkeudessa. Olkaahan onnellisia siitä mitä teille on luotu. Se on ihan fine. Joskus saa olla tyytyväinen siihen mitä on, eikä aina tarvitse tavoitella muutosta! 

<3meeri

maanantai 6. huhtikuuta 2015

Pääsiäinen

Hellurei taas kaikille! 



Pääsiäinen tuli ja meni, toivottavasti kaikilla oli mukavat pyhät. Mä en tiedä mikä siinä on, mutta vihaan ylikaiken sanontaa ''munarikas pääsiäinen'', vaikka oonkin ehkä joku maailman kaikkien kaksimielistenajattelijoiden johtaja, niin toi sanonta jostakin tuntemattomasta syystä ärsyttää mua tosi paljon. Johtuisko siitä, että se on niin kulunut. Jopa mummelit kaupassa huutelevat sitä toisilleen.
 Meillä oli oikein luksusta, sillä Sami oli kotona oikein neljä yötä! Lapsetkin olivat innoissaan isin seurasta, ja nyt taas palasi tyhmä arki ja olo tylsän äitin kanssa kolmestaan.. Mutta ehkä se tästä taas! 






Vietettiin neljän päivän aikana paljon perheaikaa, syötiin hyvää ruokaa ja paljon suklaata, käytiin sukuloimassa ja katsomassa pääsiäiskokkoa, vietettiin parisuhdelaatuaikaa ja käytiin miekkosen kanssa kaksin leffassa ja mitäs vielä.. Niin, ja hallemaluuja, sain oikein pitkästä aikaan siivota YKSIN koko talon, ilman kahta pientä sotkija-apuria! Meillä on kyllä nyt jo taas niin paskasta, mutta perjantaipäivän pyhitin siivoukselle, ja siivosin taas perussiivousten lisäksi monta kolkkaa, johon en ole kerinnyt katsoakaan pitkään aikaan. Siivoaminen on vain niin terapeuttista, ja palkitsevaa, mutta lasten myötä se kyllä palkitsee maksimissaan sen tunnin, jonka jälkeen tekisi mieli itkeä vain kuinka turhaa se kaikki työ ja hiki oli. :D Mutta nytpä taas tietää hetken, että sänkyjen ja sohvien alla ei asu leluja tai pölykoiria. 
  Siivoaminen on sen puoleen niin raskasta, että ikinä siihen ei pysty olla täysin tyytyväinen. Koko ajan keksisi lisää, mitä ja miten pitäisi siivota, pestä, hinkata, järjestellä.. Ikinä ei ole valmista ja jonkin yhden kaapin järjestämiseen voisi kuluttaa kokonaiset 24 tuntia. 





Meillä muuten nukutaan nykyään ihan laittoman huonosti, sen takia musta ei ole tänne naista kirjoittelemaankaan, koska ei ole aikaa ja kolmelta yöllä ei vaan yksinkertaisesti jaksa. Kuinka ironista, heti kun kirjotin ton edellisen virkkeen niin Jasper alkoi itkemään.... Jes, nukahti yllättävän nopsaa niin nyt jatkukoon pälätys. 
 Eli, pojat menevät viikolla nukkumaan yleensä 21-22 välillä. Caspian on kuolemanväsynyt jo kuudelta, tai viimeistään seitsemältä, mutta ei saa unta kun Jasperkaan ei nuku. Jasper yleensä nukahtaa mun viereen meidän sänkyyn (kannan sitten omaan sänkyyn ja yleensä tulee sitten yöllä takaisin mun viereen), tai sitten mun pitää laulaa ja silittää poikia heidän huoneessaan satavuotta ennen kuin nukahtavat. Mihin katosi ne lapset, jotka sai vaan laskea sänkyyn ja itse poistua huoneesta?
 Välillä on näitä poikkeuksia, että lapset nukahtavat aikaisin yöunille. Mutta siinä tapauksessa he heräävät miljoona kertaa yön aikana, ugh. Poitsut heräävät aamulla 7-8 välillä, onneksi on vähentyneet jo ne kuuden aamut.... Ja pisteitä vielä.... Kaikista parasta tästä tekee sen, että lapset siis ovat hereillä n. 7-22, Caspian nukkuu noin tunnin päikkärit, jos niitäkään ja Jasper ei nuku yleensä ollenkaan päikkäreitä. :D Mun oma aika on siis todella minimaalinen. 
 Sitten kun pojat vihdoin nukkuvat varmasti ja sikeästi yöunia, ja uskallan taas hengittää, niin käyn suihkussa, siivoan, siirrän autoa autotalliin ymsyms. ja sitten kello onkin ainakin jo puolenyön.. 






Summa summarum, meillä ei nukuta ja mua väsyttää. Jos tämä olisi alkanut jo vauvana, niin olisin voinut lohduttaa itseäni ehkä parin vuoden päästä jo nukutaan hyvin. Mutta millä lohdutan nyt itseäni? Ehkä he eivät enää teini-iässä herätä mua yöllä... :D 



Kuulostipas taas valitukselta, mutta tämä oli vaan faktaa enkä valita. Kyllä mä tiedän, että näitä vaiheita tulee ja menee. Ja sitä paitsi, totta puhuen, uskon vakaasti siihen, että sitten kaikki muuttuu kun isin armeija loppuu, pojat menevät hoitoon ja mä meen töihin. Eli en todellakaan valita, koska aika kuluu muutenkin liian nopsaa. Näillä korteilla pelataan ja valvotaan mitä on, ehkä joku äippä sielä ruudun toisella puolen vaan tämän pohjalta ymmärtää, miksi minä en kirjoittele tai ehdi panostamaan mihinkään (muuhun kuin lapsiini). 




Mähän vielä jossakin vaiheessa palaan blogimaailmaan entistä vahvempana, tällä hetkellä en osaa edes kirjoittaa enää, mutta kyllä vielä joku kaunis päivä!! 

<3meeri 

Ootte ihania, pysykää sellaisina <3 

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Jasun 1-v kuvaukset & kuvat





Tulin vain jakamaan vähän Jasperin 1-vuotiaskuvia! Mä hain nämä kuvat vasta pari kuukautta sitten Seinäjoelta, sinn
epäin ei ole (ainakaan Kauhavalle muuton jälkeen) ollut mitään asiaa.. Joten hakeminen hiukan venynyt, hävettää. Vuoden myöhässä kuvat haettu, mutta onneksi kuvat edes otettiin oikeaan aikaan! Ja kyllähän näitä kuvia rakastaa koko sydämestään.





Nämä kuvat maksoi 60e plus 200e. Mikä mun mielestä on ihan täyttä rahastusta, joten ajattelin, että en kuvauta Caspiania. Oon kuitenkin tullut hiukan katumapäälle, ja kovasti mietin, että pitäisikö vähän jälkijunassa käydä kuvauttamassa Caspianiakin? Vai riittääkö se, että yritän niin kauan, että kotona onnistun saada Capusta hyviä kuvia, ja sitten vain teettää ne jossakin liikkeessä!





Harmittaa, etten ottanut noita parhaimpia kuvia tiedostona (enkä ole saanut aikaseksi käytyä missään skannaamassakaan, ylläri..), vaan otin nimenomaan vähän ns. huonompia kuvia tiedostona, ja parempia kuvia paperille. Eli tässä ei ole kaikista parhaimmat kuvat! Mutta silti. :)






Caspian oli muuten kuvauksien aikaan vielä teholla. <3 Itkettää.






Vielä loppuun muutama mun lemppari (erittäin huonolaatuinen) kuva kaikista kuvista


Rakastan niin paljon tuota pientä suloista riiviötä. <3 

<3meeri

Sorry ja no sorry tästä kuvaspämmistä.

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Addiktoitunut tv-sarjoihin

Mä muistan, että olin jo pienenä sellainen, että en millään olisi malttanut odottaa tv-sarjan jakson jälkeen viikkoa seuraavaan jaksoon. Oon malttamaton mitä tv-sarjoihin tulee. Yleensä haluan lukea juonipaljastuksiakin, en mitenkään yksityiskohtaisesti tai liikaa, mutta tykkään tietää, jotakin ''suuria'' asioita sarjasta. Esimerkiksi, että saako kaksi päähenkilöä ikinä (en siis halua tietää milloin, miten, missä vaan että IKINÄ) toisiaan tms.

Koukutun helposti sarjoihin, ja pienenä katsoinkin säännöllisesti montaa eri sarjaa yhtäaikaan. Sittemmin olen katsonut sarjoja lähinnä koneelta, boxeina, tai jos ollenkaan.  
 Mulla olikin juuri kausi, kun en katsonut pitkään aikaan yhtään mitään ohjelmaa säännöllisesti. Itse asiassa mun normaaliin päivään ei kuulu niin sanotusti normaalin television katsomista sekuntiakaan, ole kuulunutkaan pitkään aikaan. Salkkareita kyllä seuraan, mutta sekin katsotaan poikien kanssa aina seuraavana aamuna katsomosta melkein heti herättyämme. 

Silloin kun Sami lähti armeijaan, niin päätin etsiä Netflixistä tai Viaplaysta itselleni jotakin ajanvietettä. Oon aika montaa sarjaa ehtinyt jo katsomaan, enemmän tai vähemmän. Kaikki ei ole sytyttänyt, mutta muutaman helmen olen itselleni löytänyt, minkä vuoksi olenkin ollut nenä koneessa kiinni monesti yömyöhään saakkaa.. Mä olen katsonut aikalailla niin, että yksi sarja kerrallaan, eli kaikki sarjat tykityksellä putkeen. Haha. Mutta se on vaan niin, kun on aina pakko katsoa vielä se yksi jakso! ;)

Mä oon luultavasti muutaman vuoden jäljessä tässäkin asiassa, mutta ajattelin silti esitellä mun kolme lempparilöytöä Netflixin kautta: 


1. The Killing (Jälkiä jättämättä) 
Jos tätä sarjaa on katsonut, niin varmasti tietää, että tämä ei kaipaa perusteluja! 
Samin kanssa mietittiin, mitä alettaisiin yhdessä katsomaan, ja mä sitten ehdotin tätä ''toi kuulostaa vähän joltakin C:S:I:ltä, eli vois olla just sellanen kiva katottava''. Mutta tää on vielä sata kertaa parempi! Ehdottomasti mun kaikkien aikojen lemppariohjelma! 
4 tuotantokautta.

+ Niiiin koukuttava
+ Kekseliäs
+ Jännittävä
+ Mielenkiintoinen
+ Erilainen
+ Hauska, huom. HYVÄÄ huumoria, sarkasmia (Sai oikeasti nauraa miljoona kertaa!!)
+ Totuudenmukainen
+ Aivan ihana miesnäyttelijä (Ensimmäisen puoli kautta ajattelin, että hyi mikä rotta. Mutta loppuakohden koko ajan vain paranee, ja... <3)

- Naisnäyttelijän jatkuva, tooooodella ärsyttävä purkanjauhaminen (Kuuluu rooliin, tiedän! Mutta välillä ärsytti kyllä niin paljon, että teki mieli kiljua)
- Ensimmäinen murhatapaus ehkä jo vähän liian pitkälle meni juonensa kanssa
- Enpä keksi muuta huonoa, muuta kuin yksinkertaisesti sen, kun loppui ja lisää ei aika varmasti ole tulossa


2. Drop Dead Diva
Tätä sarjaa seuraan tällä hetkellä! Ajattelin tämän postauksenkin valmiiksi saannin jälkeen katsoa paria jaksoa, tai niin kauan, että nukahdan. Tykkään tästä kyllä tosi paljon! Vihaan kaikkia sarjoja, joissa on paljon kaikkia yliluonnollista. Vaikka tämänkin pohjimmainen päätarkoitus on yliluonnollisuuden tuotosta, niin se ei kuitenkaan haittaa sarjaa seuratessa. Keksin tästä kyllä aika paljon negatiivisiakin asioita, vaikka tosissani tykkään, mutta varmasti huonot puolet johtuu siitä, että olen muutaman viikon aikana katsonut melkein kaikki jaksot..
6 tuotantokautta.
*Muoks. Kirjotin tämän postauksen valmiiksi jo melkein viikko sitten, ja nyt olen viimeisen viikon katsonut tätä aika vähän, eli 1-2 jaksoa jokatoinen päivä tyyliin, ja enää mua ei ärsytä tässä sarjassa juuri mikään. Eli johtui nimenomaan tuosta liiallisesta katsomisesta. :D

+ Hauska
+ Sopivasti hömppä
+ Kaikinpuolin mukava katsoa, eikä mitenkään ahdistava tai pelottava
+ Tunnerikas

- Jaksot toisaalta toistavat itseään- jokaisessa jaksossa kaksi ''tapausta'' ja koko ajan päähenkilöt melkein saavat toisensa, kunnes aina toinen on ehtinyt jatkaa elämäänsä kun on saanut ensin toiselta pakit jne. (Mutta nämään asiat eivät VARMASTIKAAN häirisivät mua yhtään, jos en katsoisi joka päivä viittä jaksoa)
- Välillä liikaa oikeusdraamaa, huomaan välillä odottavani vain, että tapaukset ovat rakottu, ja että näytetään taas henkilökohtaisia elämiä
- Välillä yliluonnolliset jutut


3. Orange Is the New Black
Tästä odotan innolla tulevia tuotantokausia. Sopivassa suhteessa kuvataan kaikkien henkilöiden elämää. Siitä on jo niin kauan (jopa varmaan kuukausi..), että en oikein edes osaa kirjoittaa mitään! Mutta sen mä nyt ainakin muistan, että oli tosi hyvä. Ihania hahmoja ja hyviä roolisuorituksia!

+ Hauska
+ Hömppä
+ Pysyy kärryillä, vaikka heittäisi aivot narikkaan
+ Mielenkiitoinen
+ AINA pakko aloittaa seuraavakin jakso!
+ Se yks vartija on niin ihana :D <3

-Välillä liika on liikaa
- Päänäyttelijä ärsyttää mua jollakin tavalla suunnattomasti, en oikein tiedä miksi (ei siis rooli, vaan lähinnä se näyttelijä :D)



Sitten mä haluaisinkin kuulla, että mitä sarjoja te suosittelisitte? Nimenomaan katsottavaksi vaikkapa Netflixistä? Mikä ollut pettymys? 
Moni suositteli mulle Pretty Little Liarsia; väkisin katsoin viisi jaksoa, ja se oli mun mielestä niin täyttä kuraa, että huhhuh. :D Mulla ei olekaan enää kuin muutama hassu jaksoa tuota Drop Dead Divaa jäljellä, ja sen jälkeen pitäisi etsiä taas uusi sarja. 
Eli EHDOTUKSIA OTETAAN VASTAAN!! :) Tyylillä ei oikeastaan ole mitään väliä, kuten ylläolevasta listastakin voi päätellä. Scifistä tms. en oikein innostu, mutta kaipa niissäkin voi olla poikkeuksia!

<3meeri

Ps. Mä oon nyt OIKEASTI niin innostunut taas tästä bloggaamisesta, että yritän tosissani päästä tähän taas kunnolla kiinni, ei vaan oikein meinaa löytyä sitä kuuluisaa aikaa.. Tänäänkin olin illalla jumpassa, ja äiti oli sillä välin katsomassa poikia, mutta eihän ne hönttipentit malta mennä nukkumaan maanantaisin ikinä kuin vasta tosi myöhään.. Ajattelin myös kaivaa kameran jostakin nurkasta, ja kenties jo huomenna ottaa pitkästä aikaan edes jotakin kuvia!