Caspianin syntymän jälkeen elettiin parisuhteen kannalta aika kriittisiä aikoja. Mä oon aina kuullut siitä puhuttavan, että kahden lapsen myötä kaikki muuttuu. Ja oon myös aina tiennyt, että todella monet eroaa justiin silloin kun toinen lapsi syntyy, varsinkin pienellä ikäerolla. Mä päätin jo ajat sitten, että mä en halua kuulua siihen kastiin, siihen kastiin, että kahden lapsen jälkeen vanhemmat eroaa.
Mulle on aina ollut todella tärkeää, että mun lapset saisivat kokonaisen, yhtenäisen perheen. Missä on biologinen äiti ja isä. Munkin omat vanhemmat on vieläkin yhdessä, neljän yhteisen lapsen jälkeen, joista mä oon nuorin. Mun vanhemmilla on jo 5 (6) lastenlasta. Meidän perheen elämä ei kuitenkaan aina ole ollut pelkkää ruusuilla tanssimista, mutta oon niin ylpeä mun vanhemmista, että kaikkien asioiden jälkeen he ovat vieläkin yhdessä.
Äiti ja isä on mun esikuva tässä asiassa, samaa tahdon mun lapsille. Vaikka mun lapsuus on jättänyt muutamasta asiasta aika isot arvet, niin suurimmaksi osaksi oon silti iloinen, onnellinen sekä ylpeä siitä, että sain kokea lapsuudessa kokonaisen perheen, jossa ei lannistuttu jokaisesta vastoinkäymisestä. Vaan niistä vastoinkäymisistä on selvitty yhdessä ylitse perheenä, ja monen monta vuotta on jo ollut tasaista, onnellista elämää.
Kuitenkin halusin myös, että lapset saavat kokea onnellisen perheen. Ei pelkkää yhtenäistä, kokonaista perhettä, jossa olisi onnettomat vanhemmat tai onneton äiti.
Kevään tapahtumien jälkeen, olin varma, että mun haave murskautuu. Olin varma siitä, että olen epäonnistunut tarjoamaan lapsilleni parhaan mahdollisen perheen ja kasvuympäristön. Olin varma siitä, että olen tehnyt vääriä päätöksiä ja valintoja. Olin varma siitä, että ehkä en ollutkaan varma.
Yhdessä Samin kanssa kuitenkin päätettiin, että me tehdään kaikkemme. Siis ihan kaikkemme, ennen kuin luovutetaan. Suunnilleen puolivuotta tästä päätöksestä on kulunut. Paljon on vaadittu töitä, kyyneleitä, vihaa, raivoa, epäuskoa, ja inhoa. Paljon on vaadittu myös kärsivällisyyttä, rakkautta, anteeksiantoa, ymmärrystä, toivoa, vahvuutta sekä aikaa. Aikaa aikaa aikaa. Vihdoin asiat ovat muuttuneet. Ensin mietin asiaa joka sekunti, sitten joka minuutti, parin kuukauden päästä vain joka tunti, ja muutaman kuukauden päästä vain joka päivä. Mutta enää, en mieti edes joka viikko. Enkä varmaan joka kuukausikaan. Nyt en ole tainnut miettiä asiaa oikeasti pariin kuukauteen. Ja tästäkin voin nyt kirjoittaa miettimättä sitä.
Alussa olin ihan varma, että en pääse ikinä ylitse. Mutta niin se sekunti on muuttunut nyt jo kuukaudeksi, pian varmaan vuodeksi jos toiseksikin? Kuka tietää. Ja ihan rehellisesti voin sanoa, että olen löytänyt tästä asiasta jo ne positiiviset puolet. Ilman tätä meidän suurinta vastoinkäymistä, tuskin olisimme näin vahvoja. Vaikka unohtaa ei pysty ikinä, eikä tuskin ikinä täysin antamaan anteeksikaan. Mutta, enää se asia ei vaivaa mieltä. Se ei roiku pään sisällä, se ei laita enää itkemään. Tai itseasiassa, uskon, että unohdan asian vielä joskus, koska nytkin olen sen jo saanut suljettua mielestäni, tiedostan sen kyllä, mutta en muistele tai ajattele sitä. Ikinä.
Me ollaan käyty neuvolassa (jossa ehdottivat meille parisuhdeterapiaa) juttelemassa, me ollaan käyty lääkärillä ja me ollaan ennen kaikkea käyty parisuhdeterapiassa. Me ollaan itketty ja huudettu. Tapeltu ja sanottu rumasti.
Parisuhdeterapia kuitenkin oli ehkä se yksi suurin käännekohta ja apu. Ilman sitä tuskin oltaisiin tässä, joten suosittelen sitä kaikille parisuhteeseen ja sen tuomiin ongelmiin ja vastoinkäymisiin, ja niitähän tulee jokaiseen suhteeseen jossakin vaiheessa.
En nyt sano, että jokaisesta ongelmasta pitää heti juosta terapiaan, mutta jos tuntuu siltä, että kaikki muu on jo kokeiltu. Eihän siinä ainakaan voi hävitä mitään, ainakaan enenpää, jos se suhde muutenkin loppuisi!
VARSINKIN jos löytyy niitä yhteisiä lapsia, niin älkää luovuttako liian helposti! En todellakaan sano, että lapsien takia pitäisi olla yhdessä, mutta lapsien takia pitää yrittää ENEMMÄN. Pitää JAKSAA yrittää.
Meidän parisuhdeterapiajaksoon kuului molemmille yksilökäynnit sekä reilu viisi yhteistä käyntiä. Joka kerta mentiin sinne läheisempinä sekä onnellisempina. Oli myös ihana huomata, että en ole outo tai mielenvikainen. Rouvat olivat monessa asiassa mun kanssa samaa mieltä. Mutta, he antoivat myös mulle miettimisen aihetta, ja olen kyllä muuttunut tai ainakin muuttanut asennettani heidän ansiostaan. Samissakin on näkynyt selvä ''parannus''.
Jutteleminen ja asioiden jakaminen puolueettomille ihmisille auttaa kummasti, varsinkin jos kuuntelevat korvat tietävätkin samanlaisista asioista jotakin, osaavat esittää vastakysymyksiä eivätkä johdattele mitenkään.
Parisuhdeterapia auttaa varmasti ainakaan avaamaan silmiä asioista eri kantilta.
Mulla oli kamalat ennakkoluulot parisuhdeterapiasta, mutta se oli niin paljon parempaa mitä ikinä kuvittelinkaan! Terapeutit olivat ihania ja rentoja, jotka saivat meidät tuntemaan itsemme avonaisiksi, tärkeiksi ja luottavaisiksi. Meidän tunnin istunnot venyivät aina puoleentoista tai kahteen tuntiin. Joka ikinen kerta oli hyvä mieli, kun terapiasta lähti. Joka kerta sielä olisi voinut istua monta tuntia vielä lisää.
Monesti Samin kanssa jatkettiin juttua vielä kotona, mutta hyvällä fiiliksellä. Tyyliin ''sanoit ihanasti sielä'', ''ajatteltko oikeasti niin kuin sanoit sielä?'' jne. Ja oikeasti!! Sami on sellanen mies, että se ei puhu turhia, joten oli niin ihanaa, että terapiassa hän sanoi KAIKEN niin kuin ajatteleekin!
Meidän parisuhdeterapiakäynnit olivat vain pelkkää juttelua, useinmiten terapeutit (joka kerralla oli kaksi samaa naista) antoivat meille jonkunlaisen ''kotiläksyn'', jota sitten vähän puitiin seuraavalla käynnillä.
Nyt voin yhtään huijaamatta sanoa, että meidän perhe on yhtenäinen, kokonainen, mutta ennen kaikkea onnellinen. Meidän perhe on täynnä onnea ja rakkautta. Meidän perhe on parasta mahdollista äidille, isille sekä ennen kaikkea meidän lapsille. Mikä onkin tärkeintä. Ei meidän suhde vielä ole täydellinen, mutta ei myöskään kaukana siitä. Ollaan niin monessa asiassa petrattu ja päästy eteenpäin, että usko yhteiseen yhteiseloon on todella vahva. Joka päivä meidän suhde ja rakkaus taas vahvistuu vain.
LYHYESTI: Meillä oli toisen lapsen syntymän jälkeen vaikeaa aikaa parisuhteelle, Caspian oli teholla kaksi viikkoa, ja Jasper oli vuoden ikäinen. Vähemmästäkin sitä sekoaa. Väsymys ja kahdenkeskisen ajan puute ajoivat meidän kohti alamäke.
Molemmat tekivät virheitä, molemmat olivat äkkipikaisia. Minä olin hormonihuuruissa, itkin koko ajan. Caspian söi kellonympäri VÄHINTÄÄN tunnin välein.
Aika varmasti oltaisiin sinnitelty ilman parisuhdeterapiaakin, mutta parisuhdeterapian avulla päästiin helpommin irti suosta ja nopeampaa takaisin onneen kiinni.
Hei, sori, jos tuli sekava teksti! Mun on pakko nyt mennä suihkuun pesemään hiusväri (ollut jo 20min yliaikaa...), ja halusin julkistaa tämän ennen suihkuunmenoa. Mä voin ehkä vähän korjata virheitä yms. myöhemmin.. :D
<3; meeri
