Äitijuttuja

Tiedän kyllä, että Äitienpäivä meni jo kuukausi sitten, mutta kerron nyt samalla vähän siitäkin, sillä nämä kuvat on otettu silloin. 

Äitienpäivät kuluu mulla yleensä herkistyneenä ja itkeskellen. Sami aina luulee, että olen pettynyt johonkin, mutta ei, en todellakaan. Mä vaan oon niin herkkis, että itken kaikesta koko ajan! Aina silloin mietin, kuinka paljon olenkaan saanut ja kuinka onnellinen olen kaikesta. Mun lapsista, puolisosta ja ylipäätään koko perheestä. Kuinka onnellinen ja siunattu äiti mä oon, ja kuinka vaalin äitiyttä ja rakkautta koko loppuelämäni ajan.
 Oon myös maailman kiitollisin mun omalle äidille, joka on niin ihana tuki ja turva minulle ja koko meidän perheelle! Parempaa mummua ei varmasti löytyisi mistään maailmankolkasta mun murusille. 

Äidinrakkaus on vain jotakin niin suurta, että kukaan muu ei voi sitä käsittää. Ei kukaan. Tietenkin kaikki äiditkin tuntevat eritavoin, edes jossakin muodossa, mutta uskon silti suurimman osan äideistä tietävän mitä tarkoitan. 
Ja ei, en vähättele kenenkään rakkautta mitään tai ketään kohtaan. Mutta se on vain fakta, että omien lapsien edelle ei varmasti mene ikinä mikään tai kukaan. <3

No joo, mutta se siitä herkistelystä. 

Sain Samilta ja pojilta PITKÄÄÄÄN haaveilemani, pyytämäni ja toivomani (& ruinaamani..) crosstrainerin lahjaksi! Oikeesti, olin, ja oon vieläkin, niin onnellinen ja kiitollinen koko vempeleestä! Vaikka Sami ja liuta muita läheisiä on kyseenalaistanut, että jääkö se vaan nurkkaan pölyttymään. Niin ei todellakaan ole jäänyt! Mutta voisin vaikka siitä crosstrainerista ja mun ''treenaamisesta'' ylipäätään kirjoittaa vaikka oman postauksen, jos jotakuta vaikkapa sattuisi kiinnostamaan vahingossa. Oon kyllä välillä pommittanut instagramia (meidät löytää sieltä nimellä meerevel ) näillä jutuilla, että ehkä jotkut ovat jo kyllästyneet aiheeseen... :D Sori.

Crosstrainerkin ylitti jo kaikki odotukset, sen lisäksi sain vielä Zalandoon lahjakortin, arvan ja batteryn. Itkuhan siinä pääsi, ja Samiraukka luuli heti, että olen pettynyt. Mutta en todellakaan, en vaan ikinä saata uskoa, että kukaan haluaisi antaa mulle yhtään mitään. Olisin maailman onnellisin jo pelkästä kortista!! 
Mitä muuten ootte tilailleet Zalandosta? Tiedän kyllä, että sielä on kenkiä.... ja kaikkea. Mutta sepä siinä onkin; oon kerran käynyt sielä kännykällä surffailemassa, mutta sielä oli miljoona tuotetta, enkä jaksanut selata kaikkia, joten päätöksenteko tulee olemaan vaikea. :D Laukku tai kukkaro vois kyllä olla tarpeellinen, mistä te haaveilette sieltä? Jos vaikka saisin vinkistä vaarin! 

Nämä kuvat on muuten todella epäonnistuneet kaikintavoin (mun osalta), mutta ajattelin silti laittaa näitä. Oon laihtunut näistä kuvista 5-7kg, niin ehkä kehtaan (aka laitan ja en enää ikinä mieti asiaa) laittaa nämä. :'D 

<3meeri

Ps! Hoitopaikkakin ilmeisesti varmistui tänään. Siitä lisää myöhemmin, mutta ihanaa kun ei tarvitse sitä hoitopaikan järjestämistä (luultavasti) enää kummemmin stressata! 

Kukkuluuruu!

Moikka! 

Mä oon nyt ihan fiiliksissä, mahassa on perhosia, oikeasti niin ihanaa pitkästä aikaa taas kirjoitella. En ole oikeastaan ajatellut pariin päivään muuta yksikseni kuin tätä blogia. Kamala hinku ollut päästä taas kirjoittelemaan! Toivottavasti joku vielä jaksaa seurailla, edes oma äitini, mutta jos sekään ei enää käy tätä kyyläämässä, niin sitten on taas mahdottoman pitkä matka nousta täältä.. :D 

Mitähän meille sitten kuuluukaan? 
Ihan hyvää sanoisin! Ei nyt mitään kovin ihmeellistä, mutta huomaan itsestäni, kuinka jaksan paremmin kuin hetki sitten. Lapset nukkuvat nykyään TODELLA hyvin. Jasperkin syö nykyään niin reippaasti, että en meinaa sitä vieläkään uskoa, vaikka lautanen on useimmiten ruoan päätteeksi typötyhjä. Uskon, että oma jaksaminen on paljon näistäkin asioista kiinni.

Miehen armeijaa on jäljellä enää 12 päivää. Ihan hullua. Justhan se vasta sinne meni! Yllättävän nopeasti tämä puolivuotta on kyllä kulunut, lasten kanssa menee aika monesti niin siivillä. Odotetaan kyllä jo innoissaan uutta arkea. Vaikka toivoisinkin, että aika kuluisi mahdollisimman hitaasti tässä elämässä, niin ihanan nopeasti tämä inttileskeys alkaa olemaan loppumaisillaan. Kamala ikävä meillä on kyllä viikolla ollut isiä, ja varsinkin nyt kun isi on poissa kaksi viikkoa putkeen. Mutta onneksi tämän koko touhun tietää pian loppuvan KOKONAAN, niin jaksaa paremmin!

Mielestäni ollaan jaksettu lasten kanssa kuitenkin hyvin elää kolmestaan tätä arkea. Välillä on tietysti ollut huonompia päiviä tai hetkiä, mutta 95% ajasta olen vain nauttinut tästä. Meille on muodostunut jo niin selvät päivärytmit ja muut jutut, että päivät kuluvat joutuisasti. Ihan mukavan usein ollaan nähty myös muita ihmisiä. Onneksi mulla on myös läheisiä perheenjäseniä, jotka välillä mahdollistavat mun käyvän yksin ruokakaupassa sekä kerran viikossa ohjatulla jumppatunnilla.

Meillä on kaikki tulevaisuuden suunnitelmatkin jo melko selvät, tai töihin paluut ja lasten hoitopaikat. Hoitopaikka ei ole vielä täysin varma, ja sen takia minulla onkin vielä vähän stressiä.. Aivan kauhean vaikeaa muutenkaan laittaa omia lapsiaan hoitoon! Omia lapsiaan, joita on itse aina hoitanut. Sitten ei haluaisi heille huonoa hoitopaikkaa, eikä väärää valintaa sen suhteen. Haluaisi elämän olevan arjessakin sitten suhteellisen yksinkertaista, ja lasten olevan mahdollisimman paljon kotona. Tästä aiheesta voisin kyllä tehdä ihan oman postauksen jossakin vaiheessa. 

<3meeri

Pääsiäinen

Hellurei taas kaikille! 

Pääsiäinen tuli ja meni, toivottavasti kaikilla oli mukavat pyhät. Mä en tiedä mikä siinä on, mutta vihaan ylikaiken sanontaa ''munarikas pääsiäinen'', vaikka oonkin ehkä joku maailman kaikkien kaksimielistenajattelijoiden johtaja, niin toi sanonta jostakin tuntemattomasta syystä ärsyttää mua tosi paljon. Johtuisko siitä, että se on niin kulunut. Jopa mummelit kaupassa huutelevat sitä toisilleen.
 Meillä oli oikein luksusta, sillä Sami oli kotona oikein neljä yötä! Lapsetkin olivat innoissaan isin seurasta, ja nyt taas palasi tyhmä arki ja olo tylsän äitin kanssa kolmestaan.. Mutta ehkä se tästä taas! 

Vietettiin neljän päivän aikana paljon perheaikaa, syötiin hyvää ruokaa ja paljon suklaata, käytiin sukuloimassa ja katsomassa pääsiäiskokkoa, vietettiin parisuhdelaatuaikaa ja käytiin miekkosen kanssa kaksin leffassa ja mitäs vielä.. Niin, ja hallemaluuja, sain oikein pitkästä aikaan siivota YKSIN koko talon, ilman kahta pientä sotkija-apuria! Meillä on kyllä nyt jo taas niin paskasta, mutta perjantaipäivän pyhitin siivoukselle, ja siivosin taas perussiivousten lisäksi monta kolkkaa, johon en ole kerinnyt katsoakaan pitkään aikaan. Siivoaminen on vain niin terapeuttista, ja palkitsevaa, mutta lasten myötä se kyllä palkitsee maksimissaan sen tunnin, jonka jälkeen tekisi mieli itkeä vain kuinka turhaa se kaikki työ ja hiki oli. :D Mutta nytpä taas tietää hetken, että sänkyjen ja sohvien alla ei asu leluja tai pölykoiria. 
  Siivoaminen on sen puoleen niin raskasta, että ikinä siihen ei pysty olla täysin tyytyväinen. Koko ajan keksisi lisää, mitä ja miten pitäisi siivota, pestä, hinkata, järjestellä.. Ikinä ei ole valmista ja jonkin yhden kaapin järjestämiseen voisi kuluttaa kokonaiset 24 tuntia. 

Meillä muuten nukutaan nykyään ihan laittoman huonosti, sen takia musta ei ole tänne naista kirjoittelemaankaan, koska ei ole aikaa ja kolmelta yöllä ei vaan yksinkertaisesti jaksa. Kuinka ironista, heti kun kirjotin ton edellisen virkkeen niin Jasper alkoi itkemään.... Jes, nukahti yllättävän nopsaa niin nyt jatkukoon pälätys. 
 Eli, pojat menevät viikolla nukkumaan yleensä 21-22 välillä. Caspian on kuolemanväsynyt jo kuudelta, tai viimeistään seitsemältä, mutta ei saa unta kun Jasperkaan ei nuku. Jasper yleensä nukahtaa mun viereen meidän sänkyyn (kannan sitten omaan sänkyyn ja yleensä tulee sitten yöllä takaisin mun viereen), tai sitten mun pitää laulaa ja silittää poikia heidän huoneessaan satavuotta ennen kuin nukahtavat. Mihin katosi ne lapset, jotka sai vaan laskea sänkyyn ja itse poistua huoneesta?
 Välillä on näitä poikkeuksia, että lapset nukahtavat aikaisin yöunille. Mutta siinä tapauksessa he heräävät miljoona kertaa yön aikana, ugh. Poitsut heräävät aamulla 7-8 välillä, onneksi on vähentyneet jo ne kuuden aamut.... Ja pisteitä vielä.... Kaikista parasta tästä tekee sen, että lapset siis ovat hereillä n. 7-22, Caspian nukkuu noin tunnin päikkärit, jos niitäkään ja Jasper ei nuku yleensä ollenkaan päikkäreitä. :D Mun oma aika on siis todella minimaalinen. 
 Sitten kun pojat vihdoin nukkuvat varmasti ja sikeästi yöunia, ja uskallan taas hengittää, niin käyn suihkussa, siivoan, siirrän autoa autotalliin ymsyms. ja sitten kello onkin ainakin jo puolenyön.. 

Summa summarum, meillä ei nukuta ja mua väsyttää. Jos tämä olisi alkanut jo vauvana, niin olisin voinut lohduttaa itseäni ehkä parin vuoden päästä jo nukutaan hyvin. Mutta millä lohdutan nyt itseäni? Ehkä he eivät enää teini-iässä herätä mua yöllä... :D 

Kuulostipas taas valitukselta, mutta tämä oli vaan faktaa enkä valita. Kyllä mä tiedän, että näitä vaiheita tulee ja menee. Ja sitä paitsi, totta puhuen, uskon vakaasti siihen, että sitten kaikki muuttuu kun isin armeija loppuu, pojat menevät hoitoon ja mä meen töihin. Eli en todellakaan valita, koska aika kuluu muutenkin liian nopsaa. Näillä korteilla pelataan ja valvotaan mitä on, ehkä joku äippä sielä ruudun toisella puolen vaan tämän pohjalta ymmärtää, miksi minä en kirjoittele tai ehdi panostamaan mihinkään (muuhun kuin lapsiini). 

Mähän vielä jossakin vaiheessa palaan blogimaailmaan entistä vahvempana, tällä hetkellä en osaa edes kirjoittaa enää, mutta kyllä vielä joku kaunis päivä!! 

<3meeri 

Ootte ihania, pysykää sellaisina <3 

Rakkaimpien yhteissynttärit

No enhän mä nyt kerinnyt sitten perjantaina tulla postailemaan, vaikka vähän vannoinkin, että jos vain on aikaa niin sen teen. Viikonloppu meni taas yhdessä hujauksessa. Perjantaina aina odotellaan poikien kanssa isiä kotiin- Caspianin on pakko päästä yöunille ennen kuin isi tulee, mutta suosiolla aina valvotaan Jasperin kanssa myöhempään. Meillä on viikonloppu aina täynnä pieniä jobeja, kyläilyjä ja välillä täytyy hetki keritä vain olemaankin.
 En kerkiä viikonloppuisin edes avaamaan konetta, mutta tänä viikonloppuna ehdin kuitenkin miettiä vähän taas blogin tulevaisuutta. Päätin nyt, että (niinä päivinä kun OIKEASTI ehdin ja pystyn) jokatoinen päivä kirjoittelen hiukan kevyempiä ja helpompia postauksia, ja jokatoinen päivä kirjoittelen joitakin asiajuttuja. Jos asiajuttu jää kesken, jatkan sitä sitten taas välipäivän/kevyempipostauspäivän jälkeen. Mä kutsun tätä elvytyssuunnitelmaksi. (XD)
   Jos suinkin vain pystyn huomisen iltajumpan jälkeen ja kerkiän ennen puoltayötä, niin aloittelen kirjoittamaan vihdoin synnytyskertomuksia. Saas nähdä monta viikkoa niidenkin valmistumiseen menee, sillä en oikeasti tällä hetkellä muista mitään synnytyksistä, ja taitaa olla aikamoinen työ saada edes muutama kappale aikaiseksi. Hävettää. Miksi en saanut niitä aikaiseksi kirjoitettua, silloin kuin muistin ja ne olivat ajankohtaisia? Mutta mua itseä vaivaa nämä kirjoittamattomat synnytystarinat niin paljon, että jos en niitä oikeasti ala saada pian valmiiksi, niin blogi saa sitten jäädä--- sen verran suuri osa lasteni syntymät ja synnytyskertomukset ovat mun elämää. Hävettää. Maailman parhaimmat ja tärkeimmät päiväni ovat jo nyt ihan sumunpeitossa!! Enkä ole kirjoittanut mitään kummoisempaa mihinkään ylös! Pitää varmaan yrittää etsiä parin vuoden takaisia facebookin keskusteluja ja sitä rataa. No ei kai, mutta tosissaan; jännä nähdä itsekin mitä muistan kun alan kunnolla, oikeasti, pitkästä aikaan, muistelemaan ja kirjoittelemaan ylös! 

Ja sitten siihen asiaan! Eli poikien yhteissynttärit. Kuukausi sitten (itseasiassa tasan kuukausi sitten) juhlittiin ensimmäiset poikien yhteissynttärit. Caspian oli täyttänyt viikkoa ennen juhlia 1 vuotta ja Jasper viikkoa ennen juhlia 2 vuotta. 
  Tämä onkin jännä juttu, että tietenkin Jasper vietti vuosi sitten 1-vuotias synttäreitään, mutta silloin en itse edes pystynyt olemaan paikalla! Jouduin siis juhlien edellisenä yönä lähtemään sairaalaan supistusten takia, vietin yön sairaalassa, aamulla sain käydä kotona kun niin vaadin, vietin kotona tunnin sängynreunalla puuskuttaen ja kärsien 1,5min välein supistuksista, juhlat alkoivat ja minä olin jo takaisin sairaalassa synnyttämässä Caspiania maailmaan. 

Viime vuonna mun ei tarvinnut edes itse tehdä kaikkea juhliin; äiti ja isä olivat edellisenä päivänä meidän kanssa siivoilemassa jne. Nyt mun kuitenkin piti ihan itse siivota ja puunata jokainen kolo kodistamme, hoitaa kaikki ruokajutut, järjestää kaikki asiat. Huhhuh. :D No joo, pakko myöntää, että stressi oli taas niin valtava! Että ihme on, jos en saanut jotakin vatsahaavaa. Stressi oli niin valtaisa myös ajan suhteen, eihän mulla herranjestas ole aikaa järjestää kahdelle lapselle synttäreitä, koska Samikin on armeijassa. Missä välissä juhlat pidetään? Koska minä leivon? Koska siivoan? Missä lapset ovat silloin?! 

Samilla oli armeijassa vala poikien oikeana synttäriviikonloppuna, ja sielä siis olin siskon ja hänen miehensä kanssa. Ja tiesin, että sielä menisi koko lauantaipäivä, enkä silloin illalla enää pystyisi tekemään mitään (olin oikeassa, ei ollut kuin kaksi tavua valapäivän jälkeen: VÄ-SY), joten viikonlopun sunnuntaikin oli poissuljettu. 
Olikin siis pakko valita seuraavan viikon sunnuntai, jolloin Sami lähtisi takaisin inttiin, mutta saisin sen lauantaipäivän siinä ehkä jotenkin lapsista vapaaksi ja järjestettyä asioita. 
Sinä lauantaina lapset menivät mummulaan hoitoon päiväksi, ja minä (ja Sami auttoi onneksi monessa asiassa!!) siivosin, siivosin ja siivosin kuin hullu, kävin sadassa eri kaupassa, leivoin kaikenlaista, värjäsin hiukset jne.. 

Meidän synttärit eivät olleet todellakaan mitenkään ihmeelliset. Ei mitään lehtien mainoksista otettuja kuvia täydellisistä kattauksista, täydellisine teemoineen tai muutakaan sellaista. Pakko myöntää, että sellaset varmasti olisin järjestänyt, jos Sami ei olisi intissä; minulla olisi aikaa ja pääsisin joskus oman kylän kauppoja pidemmälle. Mutta, ehkä ensivuonna sitten! Nyt mulla vaan ei todellakaan ollut mahdollisuuksia, tai aikaa, järjestää mitään maailman mahtipontisimpia synttärijuhlia. Vaikka poikaseni ne varmasti olisivat ansainneet. Joskus vaatimaton on kaunista ja sitä rataa... 

Mutta kuten tuossa edellä jo mainitsinkin, sain näistäkin jo niin valtaisan stressin aikaiseksi, että voi pojat. Mä siivosin oikeasti koko talon niin hyvin ja kunnolla kuin ikinä keksin, mutta oiluoja... se sotku mikä lähti vajaasta kymmenestä lapsesta olikin aika käsittämätön. Juhlien jälkeen näytti siltä, niin kuin ei edes omistettaisi imuria. Haha. Tämä nyt vaikka muistutuksena itselleni ensi vuoteen; älä ole niin perfektionisti siivouksen suhteen, jos se siisteys ei pysy edes yhtä tuntia. 

Juhlat kuitenkin menivät hyvin, vaikka minä olinkin aika pyörälläpäästäni vähäisillä yöunillani. Melkein kaikki ketä pyydettiin pääsi paikalle, pojat nauttivat yllinkyllin, vieraillakin oli toivottavasti ihan mukavaa ja lapset saivat paljon ihania lahjoja! 

Mä nyt en ole lahjoja mitenkään erikseen kirjoittanut ylös tai ottanut niistä kuvia, suurinosa päätyi suoraan leikkeihin, enkä voi vannoa, että tiedän jokaisesta lelusta kummalle pojalle se tuli. :D Mutta paljon siis pojat saivat erilaisia leluja, autoja, kylpyankkoja, värityskirjoja ja -kyniä, pomppupalloa jne., mutta muutaman toivomamme käytännöllisen jutunkin saivat lahjaksi, kuten pyyhkeen, lakanat, uuden peiton ja tyynyn jne. 
Kaikki lahjat lapsille on aina ihania, mutta minä oon sitä mieltä, että paras lahja on aikaa, rakkautta, huomiota ja yhdessäoloa. <3 Ei sitä sentäs kaikkea mitata rahalla!

 Tässä vielä meidän omat lahjat pojille:

Kiitos kaikille. <3

<3meeri