Inttileski

Niin se aika vain kuluu kuin lehmän häntäkin laskee. Nyt olisi taas ainakin vähintään puoleksi vuodeksi mun osalta työt taputeltu, ja Samikin lähti eilen jo armeijaan. Ja voi kuinka meillä onkin jo isiä ikävä! Mutta pohjalaisella sisulla tästäkin selviää varmasti.
Kokemusta kyllä on päivistä ja viikosta yksin lasten kanssa, mutta tämä alku ja se tieto, heti alkuun kaksi viikkoa erossa on aika pitkä perheellisen elämässä. Lapset ovat kuitenkin vielä niin pieniä, ja mua ainakin huolestuttaa jo se, että jos pojat vieraantuvat isästään. Onneksi voin joka päivä näytellä pojille isin kuvia ja melkein joka päivä saavat kuulla isin äänen puhelimesta. Mullakin on todellakin ikävä, mutta, jotenkin näin äitinä tietää, että minä olen se aikuinen ja mun on vaan pakko kestää ja jaksaa, enkä saa itkeä niin kuin pienet lapset omien lasten edessä. 
Jasper ainakin on viimeaikoina vain enemmän kiintynyt isäänsä, ja pelottaa jo valmiiksi se ikävän määrä, mikä tässä kahdessa viikossa kasvaa.. On niin kamalaa nähdä oman lapsen tuska. Caspian nyt on vielä niin pieni, ja selvästi vielä niin paljon enemmän kiintynyt muhun, että hänen tiedän selviävän tästä erossaolosta edes kohtalaisesti. Vaikka Caspian ei välttämättä tule näyttämään ikäväänsä mitenkään ihmeellisen suuresti, niin auta armias kun näen sieluni silmin sen, kun pojat vajaan parin viikon päästä saavat isin kotia ja varmasti sekoavat onnesta. Caspian pomppii sohvaa vasten ja lähtee täysiä konttimaan isin luo. Jasper juoksee pitkin seiniä. Tämä seiniin juokseminen on tapahtunut jo pelkän parinkin tunnin erossaolon jälkeen.. :D

En ole vielä kyllä kerinnyt miettimään muuta kuin lasten kanssa olemista sekä jotakin perus suihkussakäyntiä ja hampaidenpesua, mutta olen kirjoittanut itselleni lapun mitä voin/pitää tehdä silloin kuin lapset nukkuvat ja meinaan tylsistyä.. Sielä listassa on kaikenmaailman uunin pesut ja kaappien siivoukset. Ajattelin jopa olla niin kliseinen ja arpoa sieltä aina jonkun ''tehtävän'' sitten kun lapset nukkuvat ja pää meinaa hajota.  
Mullakaan nyt kun ei liiaksi ole noita kavereita, niin tällaiset pienet virkistävät tehtävät ovat enemmän kuin tarpeen. Luojan kiitos mulla kuitenkin on niin huippuvanhemmat, että he varmasti auttavat meitä kaikessa missä tarvitaan apua. Tänäänkin isä kävi sytyttämässä meille takkaan tulen, kun olin sitä jo 26 tuntia ''sytyttänyt'' (ja oon sen kyllä siis jo miljoona kertaa täälläkin talossa sytyttänyt!!), Jasperin hokien vieressä ''ei syty!''. Tiedän, olen nolo. 

Ensimmäinen postaus pitkän tauon jälkeen on aina tunnetusti perussillisalaattimättöä, mutta mä lupaan jatkossa yrittää parantaa blogin laatua myös ulkoisesti ja sisällöltään (en osaa oikeasti enää edes kirjoittaa..), luonnollisesti postaustahdinkin parantuessa. 
Vielä en osaa yhtään sanoa, minkälaisen suunnan blogi nyt jatkossa ottaa, mutta uskon ainakin tällä hetkellä vakaasti siihen, että enemmän tulee näitä mielipide- sekä perusajatuspostauksia. Eli asioita, jotka ovat sillä kirjoitus hetkellä eniten mielenpäällä.
Mun elämän juttukaveri on nyt monen sadan kilometrin päässä, joten tarvitsen jonkinlaisen kavanoinnin näille ajatuksille ja asioille. Oon kuitenkin niin paljon enemmän pelkästään ihanien lasteni kanssa suhteessa siihen, että kuinka paljon näen aikuisia ihmisiä, joille voin kunnolla purkaa, kertoa, keskustella milloin mistäkin. Ja mikäs olisikaan sen parempi tapa tälle, kuin palata takasin rakkaan harrastuksen pariin! 

Mä en ole edes avannut bloggeria pitkään aikaan, ja postausideoita tulvi mun päähän heti satoja, mutta tällä kertaa mä en ota tästä kirjoittelusta mitään stressiä, vaan kirjoittelen huolettomasti niistä asioista, joista ehdin.

Ihanaa olla täällä taas! 

<3meeri