Avaamista ja avautumista

Ajattelin nyt pitkästä aikaan vetästä tämän koneen syliini.. Nykyään vaan makaan sen vieressä iltaisin, ja katselen Netflixistä jotakin sarjoja. Oon muuten kattonut jo monta sarjaa alusta loppuun. Mua ihan hävettää nämä mun ''postaustauot'', ei niitä kai voi siksi enää edes kutsua. Pakko varmaan myöntää, että mulla on nykyään kunnon onoff -suhde tämän blogin kanssa. Mie kyllä haluaisin kirjoitella, mutta enhän mä JAKSA tai silloin kuin jaksaisin, niin en ehdi. 

Muutama edellinen viikko on kyllä ollut mulle henkisesti raskas, ja välillä myös fyysisesti (esim. nyt kun olen flunssassa).. Lapsilta on löytynyt ensimmäiset antibioottia vaativat tulehdukset; Caspianilta silmistä ja korvasta, Jasperilta molemmista korvista todella pitkäaikaiset. Jasperin kuuri loppuukin huomenna, ja toivon koko sydämestäni, että korvat ovat parantuneet JA että Jasperista tulisi taas kiltti, söisi joskus edes vähän, edes vähän, jotakin ja yskä lähtisi. 

Mä oon vaan luullut, että Jasperin täysin jatkuva uhmailu, sotkeminen ja veljen pahoinpiteily on johtunut 2-vuotiaan uhmasta sekä uudesta sängystä. Mutta ei, tai tietenkin nuokin voivat olla osasyynä. Mutta kukaan ei oikeasti edes voi käsittää, kuinka sekaisin Jasper on ollut. Kuinka rankkaa Caspianilla tai mulla on ollut kohteena. Senpä takia mä veinkin häntä lääkäriin, ja kaikelle selvisi syy; raasu ollut kipeä! Mutta enhän mä oikeasti osannut yhdistää, sillä Jasper on kuitenkin semihyvin nukkunut (uuteen sänkyyn verraten) ja ei kuitenkaan ole itkenyt. Ja kyllä, olen kyllä soimannut tästä itseäni jo paljon, että en heti tajunnut. 

Mä oon kyllä ollut nyt vähän pihalla koko elämästä ja maailmasta. Yrittänyt selviytyä vaan yhdestä päivästä kerrallaan. Kaikki menee vain tsuitsai ohi, jos on mennäkseen. Samiakin on ikävä, ja odotetaan lasten kanssa vain, että isi tulee viikonloppuna kotiin. En oikein jaksa tehdä mitään ns. omia juttuja. Koti on koko ajan sotkuinen, vaikka kuinka siivoan jokapäivä. Eräskin viikko pesin lattiat neljä kertaa, mutta ne olivat silti koko ajan ihan yhtä paskaisina (ja joo, ei se lattioiden pesu suuri vaiva ole, mutta se on, että saa jokaisen paikan kerralla siihen kuntoon, että ne lattiat voi pestä..). Silloin päätinkin, että nyt pesen lattiat vain kerran viikossa ja ehkä jos Prinsessa Diana tulee kylään. Silloin kun teen ruokaa tai siivoan, niin mun pitää VÄHINTÄÄN minuutin välein syöksyä pelastamaan Caspiania tai taloa Jasperin kynsistä. Mun pitäisi oikeasti koko ajan istua tyyliin paikallaan toinen lapsi sylissä. 
Pojat nykyään nukkuvat eri aikaan päikkäritkin. Ennen lapset menivät kuudelta nukkumaan ja heräsivät yhdeksältä, mutta nykyään he menevät yhdeksältä (Caspian yleensä vähän ennemmin) nukkumaan ja heräävät kuudelta (kello on mulle jo paljon jos se on vaikka puoli seitsemän..). 

My everything <3

Yhtenä päivänä lenkillä vastaan tuli mummeli (taisi muuten olla sinä päivänä ainoa aikuinen ihminen, jolle puhuin), joka jäi juttelemaan niitä näitä. Kerroin sitten Samin olevan armeijassa ja liibalaaba, mummeli kysyi multa, että ''kai sulla on edes apuja ja ihmisiä tukena viikolla?'' Mä sitten vaan vakuutin, että tietenkin on. Mutta totuus on se, että me ollaan lasten kanssa viikot kolmestaan. On niin luksusta, jos edes mummu ja pappa käyvät kerran viikossa. Sami ei ehdi puhua meidän kanssa puhelimessa (ehkä viikossa kerran puhuu Jasperin kanssa jonkun minuutin), ja silloin kuin mä ehdin niin pommitan Samille viesteillä meidän kuulumiset. Mä yritän väkisin keksiä meille kaikenlaista tekemistä, mutta oikeastaan kaikki jutut, joihin liittyy muitakin ihmisiä, tuntuu pelkältä pakottamiselta olemaan meidän kanssa, tai tunkemiselta johonkin. Pyytämällä läheisiltä apua, sitä voi saada (ja tietenkin oon maailman kiitollisin kaikesta avusta mitä ollaan saatu<3), mutta sekin tapahtuu yleensä jotenkin ''hermojen'' kautta, tyyliin ''äkkiä sitten'' jne. Tajuan kyllä, että ei muiden tehtävä oo huolehtia meistä. Itsepä olen lapseni halunnut ja heidät synnyttänyt, ja kyllä me aina jotenkin sitä maitoa saadaan kaupasta, ja kyllä minä lapseni saan hoidetuksi, joskus siihen vaan toivoisi jonkunlaista helpotusta, ILMAN, että joutuu potemaan huonoa omaatuntoa tai syyllisyyttä. 

Tään ei tosiaan pitänyt olla mikään valituspostaus, mutta sellanen siitä nyt näköjään hiukan tuli. Halusin vaan vähän avata, että miksi meistä ei ole kuulunut taaskaan. Tiedän kuitenkin asian heti helpottuvan ja meistä kuuluvan enemmän, jos Jasper hiukan rauhoittuu omaksi itsekseen pian, kevät (ja kesä) tulee ja varsinkin sitten kun Sami pääsee intistä. Oi luoja, olispa edes jo huomisilta kun saadaan isi edes pariksi päiväksi meidän kanssa kotiin. 

Nostan hattua Supermamoille, joilla on enemmän kuin yksi lapsi ja jaksatte, OIKEASTI jaksatte joka päivä. Varsinkin jos olette viikot yksin. Kyllä mäkin jaksan, kun on PAKKO, enkä laittais mitään ikinä lasteni edelle. Huomaan miettiväni usein, kuinka helppoa olisi yhden lapsen kanssa. Mutta ehkä tämä on jokin rankka vaihe, tässä kun pojilla on pieni ikäero: toinen ei osaa itse vielä kävellä ja toinen ei tottele. En silti ikimaailmassa katuisi lapsiani, tai luopuisi kummastakaan. Pojat on mulle kaikki kaikessa ja kyllä mä meen vaikka läpi harmaan kiven heidän vuokseen. <3 

Peace and love. Kiitos kun sain avautua, oli pitkästä aikaa virkistävää, oikeesti! Mä yritän kirjoitella huomenna jostakin kepeämmästä aiheesta, jos jossakin välissä ehdin. Tai siis mä KIRJOITAN, jos ehdin. Eli huomenna ei aio olla ainakaan siitä kuuluisasta jaksamisesta kyse. ;D 

<3meeri