No words

Taas saa miettiä, että mitä helvettiä mä oon tehnyt tälle maailmalle. Kai sitä jostakin hyvästä seuraa vaan sitten ihan julmetusti myös paskaa. Viime vuonna kun Jasper syntyi, menetin mun ihan joka ikisen ystävän. Mulle ei jäänyt kuin mun kaksi perhettä. Ja tästä en siis syytä kuin itseäni.
Nyt kun toinen vauva syntyi, menetin loputkin. Musta tuntuu, että koko mun elämä ja kaikki mihin oon uskonut on ollu yhtä suurta valhetta. Musta tuntuu siltä, että ekaa kertaa mä en edes jaksaisi. Koko mun elämältä on vedetty matto, lattia, pohja, maa alta. Kaikki mitä mä oon ollut ja kaikki minkä oon luullu olevan just oikein eikä melkein, on mennyt.
Lapsieni kanssa jaksan olla ja haluan olla, niistä mä en luovu. Ne auttaa mua jaksamaan huomiseen, ja niiden seurassa mä pystyn edes pienen hetken olemaan vielä aidosti iloinen. Niiden seurassa mä pystyn olla itkemättä ja myös nauttimaan. Niitä mä rakastan ja niitä mä palvon. Niiden takia mä jaksaisin ydinsodan ja maailmanlopun. Niiden takia mä oikeasti jaksaisin ja tekisin ihan mitä vain. Ja niin kun olen tehnytkin. Tämäkö on sitten kiitos siitä kaikesta rakkaudesta? 

Mä en sitten tiedä, että oonko mä oikeasti muka näin sokea ihminen. En todellakaan usko. Mutta kaikki mihin mä oon uskonut, koko mun elämä, kaikki, tuntuu nyt olevan olleen suurta valhetta. Kulissia. Mä oon aina hehkuttanut olevani maailman onnellisin, ja niin mä oon ollutkin. Ainakin luullut niin. Enää mä en tiedä mikä on totta ja mikä ei.
 Mä en tajua, että kuinka paljon ihmiselle voidaan kaataa paskaa niskaan? Just kun mä ajattelin, että alan selviämään siitä henkisestä ryöpystä, joka seurasi siitä kun oma lapsi oli teholla melkein kaksi viikkoa. Ei yhtä pois alta kun toinen jo tulee.

Mun toinen lapsi on ollut vasta alle kolme viikkoa kotona, siitä on kuukausi ja kolme päivää kun mä hänet synnytin tänne maailmaan. Mä oon 13kuukautta ajatellut kaikkia muita, en itseäni lainkaan. Tehnyt kaiken muiden onnen eteen. Hoitanut kodin ja lapset 80% yksin. Mä oon pyrkinyt olemaan hyvä ja ihana äiti, puoliso, siivooja, kokki, lapsi, sisko, kaveri, ystävä, asiakas, kuuntelija, järjestelijä. Mä oon ollut niin epäitsekäs. Mä en vaan pysty ymmärtämään enkä käsittämään. 
Mua ällöttää, kuvottaa, oksettaa. En mä ihan oikeasti edes voi uskoa tämän olevan totta. Jännä juttu, että mä en oo ikinä edes tajunnut pelätä tätä. Ja jännä juttu, että mulle tuli joku the feeling ja mä näin tästä jopa unta. En mä silti uskonut. Mitä mun olisi pitänyt tehdä toisin?

Toisaalta mä kyllä tiedän jo nyt sen niin paljon kokeneena, että kaikesta muustakin mä oon aina selvinnyt. Ja kasvanut astetta vahvemmaksi. Vahvemmaksi ihmisenä, naisena. Aikaa siihen tarvitaan, paljon, mutta toivottavasti ei liikaa. Toivottavasti mä oon tarpeeksi vahva sinne asti. Taas kerran, jos mä ajattelisin itseäni, niin mä luovuttaisin. Ei tällästä taakkaa pitäisi sysätä kenenkään niskoille. Mutta mun lapset, luojalle niistä kiitos. Lasteni takia mä yritän jaksaa, mä yritän yrittää. Vaikka omat tunteet ei haluaisikaan. Mutta kai mä silti edes sisimmässäni uskon parempaan, muutoksiin, tulevaan, elämään, ja siihen että aina on toivoa.

Ihmiset tekee virheitä, mutta jotkut virheet on vaan liian suuria. Mun suurin virhe on joku sellanen, että ostan batteryn itelleni kaupasta. Mutta kai sellanenkin voi olla sitten liian väärää, jos maailma kostaa mulle näin. Mä oon jo yrittänyt aiemminkin kaikkeni muutosten eteen, ja jos suuria asioita ei pikkuhiljaa tapahdu niin sitten ei voi mitään. Sitten mä tiedän, että mun elämän suunta haluttiin vain yksinkertaisesti kääntää mahdollisimman nopeasti. Mutta mä kyllä tiedän ihan lähimmäisistä ihmisistäni, että suuria muutoksia voi tapahtua. Mutta tiedän myös niitäkin, että joku ei oikeasti ikinä muutu ainakaan tämän elämän puolella.  

Mulla onkin yksi suuri tavoite: olla vielä joskus oikeasti onnellinen. Musta tällä hetkellä tuntuu, että se on ihan liikaa pyydetty. 
Mä oon aina ajatellut, ettei ihmiselle anneta enempää kuin on tarkoitus kestää. Mutta enää mä en ole sitä mieltä.
Toisaalta mä mietin, että mitä maailma yrittää mulle kertoa tällä? Yrittääkö se kertoa, että olisi aika vaihtaa suuntaa vai yrittää lujemmin. Pitäiskö mun luottaa järkeen vai tunteisiin? Tällä hetkellä mä luotan siihen, että ajan kanssa kaikki selviää. Mä uskon, että loppujen lopuksi, vaikka sitten edes sielä kuolinvuoteella, jokaisella teolla ja jutulla on omat merkityksensä. 

Mä en halua tästä asiasta enempää täällä blogin puolella puhua, enkä eka meinannut sanoa mitään. Mutta en mä voi esittää mitään mitä en ole, eli tässä tapauksessa normaalia ja maailman positiivisinta ihmistä. Mä en osaa valehdella ja haluan olla rehellinen. Tämä blogi on mulle kuitenkin sellanenkin henkireikä, ja mulla olisi niin paljon sanottavaa ja niin paljon ajatuksia, että pakko niitä on edes vähän kertoa.