Ajatuskatkolla

Eilen kun ajelin hakemaan Jasperia mummulasta, niin kuuntelin täysillä rätisevästä radiosta Rammsteinia (:-D) ja mä mietin & mietin (kerrankin rauhassa)..

Mulla on kaks maailman ihaninta ja tärkeintä poikaa. Enempää ei voisi vilpittömästi rakastaa, puolin eikä toisin. Mitään en tekisi toisin. Kaikki muu on yhdentekevää. Kaikki muu onni ja hyvä on extraa. Kaikki muu paska on muuta paskaa, se on ylimääräistä. Mutta perusta, se tärkein, on kunnossa. 

Mä oon nuori. Sitten kun mun vanhin lapsi on 20-vuotias, mä olen 40-vuotias. Mä vihaan mun nenää, jalkoja, naamaa, päätä, hampaita, suuta, kulmakarvoja, ihoa, tissejä, käsivarsia, nilkkoja, poskia.. Mutta mitä sitten? Mä ehdin vielä korjata näitä asioita. En siis tarkoita, että olisin menossa johonkin kauneusleikkaukseen vaan sitä, että mulla on aikaa tehdä töitä noiden asioiden eteen- vaikka sitten edes henkistä hyväksyntää omaa itseä kohtaan. En tarkoita, että mä antaisin itseni mennä pilalle, mä tarkoitan että mulla on asiat tärkeysjärjestyksessä. Mä tajusin, että mä oon liian kärsimätön. Ei mun tarvitse saada kaikkea heti ja nyt. Mä voin katsella, mä voin pohtia, mä voin miettiä, mä voin ajaa huoletta vaikka väärään suuntaa ja kääntyä takaisin. Ei täällä maailmassa ole kiire, eikä tarvitsekaan olla. Kaikki mikä on tullakseen, tulee aikanaan. 

Olen vieläkin maailman onnellisin siitä päätöksestä, että halusin lapset nuorena. Mä rakastan olla äiti. Mä rakastan pitää toisesta huolta, puhaltaa pipin pois, ottaa syliin ja lohduttaa, saada suukkoja, nähdä hymyjä, nähdä ensiaskeleet, tietää mitä toinen osaa, opettaa uusia asioita, siivota sotkuja, miettiä pieniä vaateyhdistelmiä ja tehdä toinen onnelliseksi & tyytyväiseksi. Miten voikaan olla näin kiitollinen siitä, että toinen on terve. Miten voikaan olla näin varma siitä, että tekisi mitä vain toisen vuoksi. Mä rakastan rakastaa. 

Tiedän kyllä, että tämä on melko klisee. Mutta mulla on jo kaikki mitä mä tarvin <3

<3: meeri