Tunteilua, turhuutta & syöttötuoli

Eniten mua oksettaa maailmassa itsekkyys, ja se jos ei osaa, pysty tai halua olla onnellinen ja iloinen toisten puolesta. Se jos luulee, että toisen onni on itseltään pois. Ennenkaikkea SE, että pitää väkisin keksiä huonoja puolia ja se, että yrittää väkisin tehdä jollekin pahaa mieltä. Pitäisi elää nyt ja tässä ja nauttia hyvistä asioista- niin omista kuin toistenkin onnistumisista :-) Ei tää elämä ole mikään kilpailu, joten iloitkaa toistenkin puolesta ja tehkää samalla tietty kaikkenne oman onnenne eteen. 

 En nyt todellakaan tarkoita, että mäkään jaksaisin aina hymyillä ihmisille tai loistaa kuin naantalin aurinko. Todellakaan. Mutta kuitenkin, elämän perustarkoitusten tai tavoitteiden ei vaan kuuluisi olla muita satuttavia tai alentavia. Jokaisen pitäisi pyrkiä elämään niin, että tietäisi ja tuntisi itsekin olevansa sisimmissään hyvä. Tarkoitusperät hyviä. Ja itse ainakin ihan vilpittömästi pystyn sanomaan sekä tiedän, että minä olen hyvä ihminen. En paras, en kaunein, en hoikin, en viisain, en hauskin, en ihanin, en mitään superlatiivia. Mutta hyvä minä olen.

Mua niin inhottaa kaksnaamaiset ihmiset, siis justiin sellaiset, jotka juttelee sulle iloisena mutta tarkoituksena saada vain lisää juorujen aiheita? Ja lisää aiheita joita jakaa ja ihanasti samalla myös vääristellä kertoessaan niitä eteenpäin. Ja mäkin oon oikiasti aika avoin, tai pystyn puhumaan helposti useimmista asioista häpeilemättä niitä. Pystyn seisomaan sanojeni takana. Mutta elämä, tai ennen kaikkea ihmiset on opettanut mulle, kantapään kautta, että ei kannata oikeasti olla niin avoin, avoimesti välittävä eikä avoimesti kiinnostunut.

 Raskaus, synnytys, masennus- elämä, on opettanut mulle niin paljon asioita. Ei kannata olla sinisilmäinen. Mä oon aina halunnut antaa niin paljon iloa, hyvää mieltä ja rakkautta. Mutta en sitten tiedä mikä on vialla, kun en oikeastaan ikinä ole saanut niin paljon takasin? Ikävä myöntää, mutta en voi sanoa saaneni monesti mitään takaisin. Tai ennemmin (muutama vuosi sitten) oon aina ostanut muille lahjoja ja juttuja, ja ollut itte sitte vaikka näläs- mitä vaan toisten onnen eteen? Oon aina halunnut olla se ihminen, joka auttaa ja ilahduttaa, josta tietää varmasti tekevänsä kaiken vain toisten vuoksi. Mä oon aina ollut se ihminen, joka haluaa ostaa parhaan lahjan, ja paljon lahjoja kaikille. Mä oon aina rakastanut nähdä toisten iloiset ilmeet heidän avatessaan lahjojani tai yllättyen pienistä järjestämistä yllätyksistäni. Ja silti oon aina tiennyt, että kukaan ei jaksaisi vaivautua ikinä mun eteen niin, että saisin jotkut yllätysjuhlat tai jonkun lahjan, mitä en olisi pyytänyt. Enkö mä itse ansaitse mitään vai onko muut olleet vain niin itsekkäitä? Enkä tarkoita etten olisi saanut materiaa muilta vaikka itse olisin antanut, en olekaan, mutta tarkoitan arvostusta ja muuta tälläistä.

Oonkin ruvennut miettimään, että onko mua oikiasti käytetty vaan aina hyväksi, kun oon ollut niin antelias ja epäitsekäs? Oonko mä ollut sen takia niin masentunut joskus, koska en ole ikinä ajatellut itseäni ensin? Onko mulla epäitsekkyyteni ansiosta tullut näin huono itsetunto? Mussa on kaks niin erilaista puolta; toinen niin vahva ja toinen niin heikko. Oikeasti. Niin ääripäät, ettei sitä voi varmastikaan kukaan ikinä käsittää. 

Mä osaan niin hienosti <3

Haha, halusin purkaa osan mun ajatuksista johonkin. Tulin kyllä kirjoittelemaan muita juttuja, mutta vahingos tuli tuollanen stroorikin. Ja itseasiassa tuo mun stoorikin oli aika turhaa spekulointia, enkä edes ''kehtaa'' lukea sitä enää uudestaan- joten sanokaan jos sielä on jotakin ihan kamalia kirjotusvirheitä jne.                                 Ajattelin pyhittää tämän illan punaiselle Polly -pussille, blogille sekä leffalle. Jasper nukkuu ja Sami on kalassa (kuulostaa niin sakealta :-D tai =kalastamassa..). Mun on hyvä näin. 

 Tajusin muuten justiin, etten ikinä edes kirjoitellut meidän viime viikonlopusta. Käytiin siis Keskisillä shoppailemassa sekä Seinäjoella syömässä ja nähtiin ainakin mun äitiä ja isää. En enää edes muista muuta... Tällä viikolla olen nähnyt muutamaa kaveria sekä sisaruksiani, että vanhempiani. Ei mitään ihmeellistä kuitenkaan, Samikin tuli jo torstaina kotia.                                      Tuntuu muuten siltä, että olen siivonnut viimeiset kolme päivää 24/7. Eikä pelkästään tunnu, vaan niin se myös onkin ollut. Ja nytkin vaivaa aivonystyröitäni lujaa; sohvalla on unipeitto, mun takki on tuolilla, sängyllä on puhtaita pyykkejä, tietokoneen hiiri on lattialla, Samin kengät on poissa kenkärivistöstä. Tuntuu, että musta on yhtäkkiä tullut joku siivousfriikki, tai siis sellainen joka ei kestä pienintäkään epäjärjestystä. Mutta on tää vaan vaikeaa, kun Samikin on kotona. Koko ajan saa kulkea sen perässä siivoamassa jotakin tai muistuttelemassa jostakin- mutta pakko myöntää että sekin on tsempannut.

Äitiih, mä taisin juoda liikaa maitua :-D

  Miltä muuten tuntuu tälläinen kirjoitustyyli? Tämän tekstin kirjoitin suurimmaksi osaksi niin kuin puhuisinkin, normaalistihan käytän enemmän kirjakieltä tai yleiskieltä. Saa nyt nähdä. Nyt tuntui tältä.                                                                                                                                                  Mulla olis niin paljon asioita mitä haluaisin kirjottaa, mutta en nyt viitti tehä tästä enää yhtään sekavampaa postausta. Jos Jappu antaa huomenna mammalle vähän omaa aikaa, niin tuun sitten huomenna kirjoittelemaan raskaudesta tai pikkuisista suunnitelmista. 

<3<3<3

Tähän loppuun muuten yks ihana juttu, johon mä rakastuin KOKO SYDÄMESTÄNI!!                        Ollaan siis etitty syöttötuolia Jasperille ja meinattiin jo ostaa Keskisiltäki ihan sellanen ''normi'' valkoinen. Ja sellainen meinattiinkin vielä torstaihin asti ostaa. Yksi päivä selailin jotakin lasten nettikauppaa, ja näin ohimennen ihananihananihanimman syöttötuolin, katoin hintaa ja ajattelin mitä hifistelyä. Syöttötuoli kuitenkin jäi vahvasti mun mieleen, vaikka en edes erikseen sitä kattellu. Kuitenkin torstaina sitten selasin kaikkia sivuja, ja Hobby Hallissahan oli sitten se sama syöttötuoli. Enkä lopulta saanut sitä pois mun ajatuksista. Joten ensiksi ehdotin Samille, että haluaisin tuon. ''Ei todellakaan...'' Seuraavassa hetkessä jo melkeen itkin (en oikeasti XD), että mä haluan sen, mun on pakko saada se. ''Liian kallis, liian turha, liikaa kaikkea''. Haha, mutta sain sitten äitin maksamaan osan siitä, ja Samikin suostui lopulta  vähän heltyi ajatukselle. Saa nyt nähdä, että maksaako siitä edes kukaan muu lopulta mitään muuta kuin mä itte.. :-D Joten tilasinpas sitten tämän rakkauden, ja miten voi tuollaisesta tulla näin onnelliseksi?! Eihän se tule edes mulle itelle :-D

Väriäkin mietin toosi kauan, punasen mä aikalailla tyrmäsin heti- mutta vihreän ja keltaisen välillä oli pienoinen valinnanvaikeus. Keltaiseen kuitenkin lopulta päädyin ja oon kyllä (ainakin vielä) tyytyväinen mun valintaan!

Oon kuullu niin paljon ''onnettomuuksista'' joita on tapahtunut kun lapsoset on hyppinyt pois syöttötuolista, ja tuossa on valjaat. Ihanan turvallinen. Lisäksi tuo oma ''pöytä''(tarjotin), on mun mielestä tosi hyödyllinen- meilläkinhän on just tuo uusi pöytä, niin ei mee ainakaan heti pilalle sekään :-) Pirteän värinsä ohella tuolissa on hissimekanismi sekä selkänoja taittuu moneen eri asentoon. Kaikinpuolin niin ihana, käytännöllinen ja turvallinen!

 Hauskaa lauantai-illan jatkoa itsekullekin <3

<3: meeri