Piste

En kyllä uskonut, että tulisin tätä tekemään. Nimittäin ajattelin nyt vähän avautua mun syvimmistä aatoksista ja ajatuksista. Pikemminkin why not? Eipä mulla oo enää mitään menetettävääkään tämän asian suhteen.

Mua harmittaa ihan vietävästi yhden mun ystävyyssuhteen kaatuminen, mikä osittain ajoikin mut siihen pienoiseen masennukseen. En tiiä oonko päässy siitä synnytyksenjälkeisestä masennuksesta yli kokonaan vieläkään, mutta ainakin oon oppinut elämään sen kanssa. Eikä se kyllä onneksi ainakaan todellakaan ole enää niin paha kuin hetki sitten. Mihin kyllä suuresti on auttanut ainakin Jasper, uusi raskaus, perhe ja Samin työpaikan vaihdos. Lisäksi uskon, että tuon yhden ihmissuhteen kaatuminen ja mausteena siihen masennus ajoi siihen, että muutkin mun ihmissuhteet alkoi kaatuilemaan. Ihan senkin takia kun en vaan yksinkertaisesti jaksanut, en jaksanut innostua, en jaksanut mitään. Muutakuin tietenkin Jasperia, pakolliset jutskat etc.

Mietin tuota asiaa ja ihmistä joka päivä, mutta musta tuntuu, että ehkä mä vihdoinkin oon ymmärtänyt asian kokonaan. Sen että se on oikeasti mennyttä. Ehkä sen takia tää on mulle niin kova paikka, koska en oo ikinä tehnyt mitenkää tuosta noin vaan ystäviä. En oo ikinä päästänyt ''ketä vaan'' mun lähelle. Ja sen ansiosta kaikki mun ystävyys- ja parisuhteet onkin ollut aina niin ainutlaatuisia, erilaisia, tunteellisia, voimakkaita, räiskyviä, herkkiä, tärkeitä, aitoja -mulle. Ja uskon, että kaikki jotka ovat syystä tai toisesta menettäneet aidosti tärkeän ihmisen, voi ymmärtää mua. 

Mua ihmetyttää suuresti se, että oltiin kyllä kauan tosi läheisiä, voisin jopa sanoa, että se oli mun läheisin ystävyyssuhde ikinä. Ja niinhän se olikin. Ja tämä ystävyys tuli silloin mun elämään kun mä sitä kaikista eniten tarvitsin, mun heikoimmassa elämäntilanteessa se tuli vahvistamaan mua. Mä pystyin olemaan täydellisesti oma itseni ko. ihmisen seurassa. Nyt en oo kyllä hetkeen tuntenutkaan itseäni hyväksi tai täysin omaksi itsekseni muiden seurassa. Enkä oo ollut kovin innostunut uusista tilaisuuksista tai mahdollisuuksista. Tai mistään.. no esimerkiksi kenestäkään uudesta ihmisestä. Onneksi se innostus, ilo ja hauskuus on pikkuhiljaa palailemassa takasin mun elämään ja mun pääkoppaan. Enkä todellakaan ole, tai ole ollutkaan, mitenkään katkera ko. ihmistä kohtaan, missään muodossa. Surullinen ja pettynyt, mutta en mitään missään nimessä mitenkään pahaatahtova. Todellakin haluan tälle ihmiselle täysin pelkkää hyvää ja hänen kaipaamaansa sekä ansaitsemaansa onnellisuutta. 

Mä täytän mun pään koko ajan jollakin ns. turhalla stressillä, että en ajattelisi tuota asiaa. Mä aidosti uskon, että tämä avautuminen auttaa mua eteenpäin ja unohtamaan. Koska en oo edes mitään kunnollista tunteidenpurkamista tästä asiasta päässyt tekemään, ihan rehellisesti voin sanoa, että ei mulla oo ketään kelle mä tästä puhuisin. Muutakun Sami, ja no sille mä oon kyllä selittänyt niin paljon kun tuollaselle normimiehelle voi. Eipä se nyt niin tajua, kuinka suuri asia tämä mulle oikiasti on.

Yksinkertaisesti en pysty ymmärtämään, että mun YKSI lause tai pikemminkin yksi KYSYMYS johti siihen, että meidän tiet eros. Ja sekin oli ihan seuraus sille mitä ko. ihminen oli mulle aiemmin näitä mun sanoja sanonut(varmaan kylläkin puolivuotta jo ennemmin), mistä järkytyin, mutta minkä annoin kuitenkin hänelle anteeksi. Yksi lause, jonka hormonipäissäni sanoin, minkä sanoin omana itsenäni- suoraan ajatukset pöytään tyylilläni. Silloin mä ajattelin, että oltiin niin läheisiä, että ei mun sen tarkemmin tartte miettiä sanojani. Että ''saan'' laukoa mitä ikinä vaan, tai pikemminkin että voin esittää asiat niin karkeasti. Silloin uskoin, että mä voin kysyä mitä vaan. Silloin uskoin, että sille ihmiselle saan sanoa mitä vaan. Mutta eihän se niin ollutkaan. Taisin ilmaista itseni pikkuisen väärin silloin. Kaikkia ihmisiä koskettavat eri asiat eri tavoin. Ja mä kyllä hyvin tiedän, että tämä mun kysymyslause oli vaan tekosyy meidän ystävyyden loppumiselle. Siihen johti aivan jotkut muut syyt, joista en kyllä itsekään tiedä. Voin vain arvailla. Mutta en kyllä varmaan haluakaan enää tietää. (Enkä nyt kyllä sano mikä se mun lause oli, ei mitään ''vakavaa'' eikä mitään haukkumista tms.)

Lisäksi mua ihmetyttää se, kuinka pystytään antamaan anteeksi jollekin ketä oikeasti ''vihaa'' ja halveksuu, kenestä on mullekin monta vuotta puhunut. Mutta sitten just mun kanssa ei voi ikinä olla missään tekemisissä kuitenkaan. Vaikka tein vaan yhden pienen ''virheen'', enkä ole mitään paskaa puhunut, luottamusta pettänyt tai mitään sellaista mistä ihan ymmärtäisinkin jopa! 

----------------

Siitä on jo muutama viikko kun tämän kirjoitin. Enkä kyllä jaksa muutella mitään tai lisäillä mitään. Vaikka olisikin vieläkin paljon lisää asiaa. En jaksa tarkistaa, en jaksa enää miettiä. Surullinen mä oon asiasta vieläkin. Mutta ei voi enää mitään, ja silloin kun tämänkin kirjoitin niin pääsin taas henkisesti ihan valtavasti eteenpäin! Ihan oikeasti. Tämä päivä on ollut muutenkin jo aika henkisesti raskas. Ja koen tämänkin tällä hetkellä melko pieneksi jutuksi. Toivottavasti huomenna on taas kaikki vähän paremmin. Tietenkin ne on! Aion elää kyllä tästä hetkestä asti asenteella, sillä asenteella minkä puolesta oon aina liputtanut. Mitään ei saa ikinä pitää itsestäänselvyytenä, mitään ei saa ikinä vähätellä, kaikki ihmiset ovat erilaisia ja ainutlaatuisia, kaiken voi menettää joten hetkestä on pidettävä kiinni. Mä tosissani toivon, että saisin taas mahdollisimman pian jonkun ihanan ihmisen elämääni. Tällä hetkellä musta tuntuu melkoisen yksinäiseltä. Mulla on äiti, kelle mä oikeastaan puhun kaikesta. Mutta eipä oikeastaan ketään muuta, mikä on mun mielestä melko surullista!? Varsinkin kun mulla on aina ennen tätä hetkeä ollut paljon, paljon, paljon kavereita ja ystäviä. Nämä kaikki menetykset ja masennukset ovat taas tehneet musta melko sulkeutuneen, ujon ja yksinäisen. Mä en halua mitään muuta varmaan niin paljon kuin sitä, että kukaan ei vihaisi mua!? Ja haluaisinkin jokaisen sanan mitä oon ikinä sanonu pahasti, huonosti, vihapäissäni ottaa takaisin. Mä oon aina ollut sellainen, että haluan että kaikki ''tykkää musta'', tai siis oon aina tehnyt kaikkeni toisten ihmisten eteen. En siis mielistelly, mutta toivonut että ystävällisyyteni, kuuntelutaitoni sekä aito kiinnostuneisuuteni olisi ainakin estänyt ketään vihaamasta mua. No joo, en tiedä mitä edes selitän. Mulla vaan on taas vahvasti tälläinen olo. Jasper nukkuu sängyssään ja oon ''yksin'' lauantaina kotona. Tunnen itseni hyvinkin yksinäiseksi juuri nyt. Vihaan yksinäisyyttä mutta nykyään oon niin ujo(?!?!), etten oikeastaan osaa rakentaa oikeastaan mitään sosiaalisiakaan tilanteita. Kaikki ketkä mut on ikinä tunteneet, tietää kyllä, että oon varmaan maailman herkin ja tunteellisin ihminen. Otan kaikki asiat tosi raskaasti ja koen valtavan määrän eri tunnetiloja. Otan kaiken suuresti, eikä mikään ole mulle pikkujuttu. Otan kaiken henkilökohtaisesti ja pohdin pieniäkin juttuja monta vuotta. Mä oon aina ollut se äitihahmo, kelle kaikki on puhuneet kaikki surunsa ja vihansa. Mutta eipä ole näitä mun ''vauvojakaan'' enää hetkeen näkyillyt. Ärsyttää. Okei, ehkä mä oon nyt vaan shut up. Maailma muuttuu, ihmiset muuttuu. Tärkeintä tässä elämässä on empaattisuus, ja taito iloita muiden puolesta. Olkaa onnellisia kaikesta mistä se on mahdollista. Olkaa onnellisia toisten puolesta! PS. Mä varmaan toivon ettei kukaan lukisi tätä..................Moikka<3